Oppiminen ja opiskelu ymmärretään helposti asioiden ulkoaopetteluksi ja muodolliseksi päättelykyvyksi. Tietoviisas tietää paljon ja osaa laskea asioita yhteen. Tällainen säilövä ja säilyttävä tietokäsitys ei vastaa maailman muuttamisen haasteeseen. 

Marxin kuuluisan ajatuksen mukaan filosofin tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen. Selittäminen vastaa tietokäsitystä, jonka mukaan maailma on kuvattavissa sitä vastaavana käsitejärjestelmänä. Maailmasta hankittu tieto on totta tai epätotta riippuen siitä, miten maailma makaa ja käsitteet makaavat suhteessa maailmaan.

Tällainen tietokäsitys liittyy maailman hallitsemiseen. Maailmasta voidaan hyötyä, kuten vedestä voidaan pumpata vesivoimaa kun tiedetään mitkä ovat veden lait. Hyvällä tiedolla voidaan hallita luontoa ja yhteiskuntaa.

Kun näkökulmaksi otetaan maailman muuttaminen, muuttuu myös käsitys tiedon hyödyllisyydestä. Hyvä tieto on emansipatorista eli vapauttavaa. Tieto todistaa vapaudesta tai vapauden käytännöistä, jotka pakenevat alistuksen kahleista ja muuttavat maailmaa.

Vapautumiseen suuntautuva tietokäsitys on tullut esille esimerkiksi Marxia soveltavassa kriittisessä pedagogiikassa. Tällaisen pedagogiikan ehkä tunntetuin uurtaja Paolo Freire piti tiedon kaatamista (opettaja) ja säilömistä (oppilas) tärkeämpänä tiedon vapauttavaa ja käytännöllistä voimaa.

Freireläisestä näkökulmasta tiedon tuotannon ja uuden oppimisen on perustuttava arkielämän käytännöille ja erityisesti yhteisöllisille ponnisteluille vapaan ja tasa-arvoisen ihmisyhteisön puolesta. Freiren mukaan mikä tahansa konkreettinen arkielämän kysymys, kuten vaikkapa vesijohdon puuttuminen kylästä johtaa välittömästi yleisiin ja abstrakteihin teknologisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Miten vesijohdon rakentaminen ja hygienian järjestäminen tapahtuvat? Miksi yhteiskunnalliset rikkaudet ja hyvinvointi ovat jakautuneet epätasa-arvoisesti?

Toki meidän tuntemassamme teknologisesti kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa esimerkin pitäisi olla vähemmän banaali. Perusasetelma on kuitenkin yhä sama. Esimerkiksi kysymys työuupumuksesta johtaa nopeasti kysymykseen siitä, miksi koko ajan pitäisi ehtiä enemmän ja keksiä uutta, vaikka logistiikkarobotit voisivat kattaa pöydät ja kantaa verot. Miksi toisten taakka on raskaampi kuin toisten?

Kriittisen pedagogiikan näkökulma johtaa näin myös kysymykseen oppimismotivaatiosta. Miksi alistettujen ryhmien kuten työväen, köyhälistön tai prekariaatin pitäisi olla kiinnostunutta oppimaan maailman säilömistä ja säilyttämistä ilman oppimiseen liittyvää ”järkeä” tai ”pointtia”. Ajanhukkaa.

Toisaalta kriittisen pedagogiikan näkökulmasta myös meille opetettu usko yksilöllisiin kykyihin on ongelma. Erityisesti viihdeteollisuus ja koko joukko sielunpaimenia kauppaa meille yksilöllisen pelastuksen mallia. Pelasta itsesi ja hanki kiva elämä. Ole autuas ja kiitä lahjoistasi. Jos olet kyvykäs, keskity itseesi ja unohda lähtökohtasi, äitisi, isäsi ja naapurisi ja nauti menestyksestä.

Koko yhteiskunnallinen palkitsemisjärjestelmämme keskittyy ”osaajien” ja ”huippujen” tai yksinkertaisesti vain itserakkaiden ja vallanhimoisten palkitsemiseen. Näin on sen sijaan, että kykyjä ajateltaisiin tuloksena yhteisestä oppimisestä tai että kyvykkään kannattaisi panostaa yhteisölliseen toimintaan.

Mutta eikö asia ole pikemminkin päin vastoin? Koko koulutusjärjestelmäämmehän ollaan muuttamassa juuri erilaisten yhteisoppimisen menetelmien suuntaan. Tiedon toistamisen ja tallentamisen sijaan vallalle ovat tulleet konstruktionistiset lähestymistavat, jotka korostavat tiedon aktiivista tuottamista ja käytäntöihin kytkeytyvää näkökulmasidonnaisuutta. Onko kriittisestä pedagogiikasta tulossa itse asiassa valtavirtaa?

En usko. Luulen, että suuntauksena ei ole lopulta emansipatorinen tieto, jolla muutettaisiin maailmaa, vaan tieto, joka ”vastaa muutokseen”. Maailma kohdataan muuttuvana, muttei muutettavana.

Tutkimus- ja koulutusjärjestelmäämme muokataan uudenlaisen työ- ja liike-elämän palvelukseen – niin kuin tavallaan pitääkin. Aivan ymmärrettävästi koulutusjärjestelmän on vastattava uuden talouden haasteisiin. Yritysten on keksittävä jatkuvasti uusia tapoja erottautua kilpailijoista. On jatkuvasti luotava tyhjästä uusia markkinoita. On kehitettävä asiakaslähtöisyyttä. On kehitettävä sata uutta tuotetta ja tuotteille tarpeet, jotta asiakaslähtöisyydessä päästään jopa asiakkaan edelle.

Yhteisoppimisen menetelmät kehittävät tehokkaasti uuden talouden verkostoitujia, viestijöitä, tunnustelijoita ja järjestelijöitä. ”Yhteinen” on kuitenkin vain eräänlainen ”startuppi” yksilöllisille urapoluille, joilla pelataan lopulta aina omaan pussiin.

Samalla opettamisessa siirrytään tiedon paketoimisesta ja pakottamisesta tai tiedon siirtämisestä ja tenttaamisesta yhteisöllisiin oppimistilanteisiin ja oppijoiden ohjaamiseen ja valmentamiseen. Opettaminen tarkoittaakin nykyään usein ennen kaikkea oppimisympäristön luomista ja oppimistavoitteen asettelua sekä tavoitteen ylläpitoa.

Tavoitteena on sosiaalinen ja aktiivinen yksilö, joka on nopea omaksuja, ratkoja, verkostoituja ja hommien hoitaja. Sitä nopeampi, mitä paremmin hän osaa hyödyntää verkostonsa ja yhteisölliset voimavaransa. Omaksi hyödykseen.

Kehitys kehittyy kuitenkin oikeaan suuntaan. Yhteinen on astunut areenalle, vaikkakin vain statistin roolissa.

Ongelmaksi jää lopulta yksilön perimmäinen riittämättömyys ja kyvyttömyys vastata uuden talouden kasvaviin vaatimuksiin tai yhteiskunnallisen tason ongelmiin.

Lopulta kukaan ei riitä taloudelle, eikä kukaan pysty avaamaan yhteiskunnallisia solmuja tai rakentamaan vapautta. Ei yksin.