Työväenliikkeellä on pitkä yhteinen historia osuuskuntaliikkeen kanssa. Osuuskuntaliikkeellä on pitkä yhteinen tulevaisuus työväen kanssa. Työosuuskunta voidaan nähdä työnantaja-aseman haltuunotoksi.

Monet 1800-luvun osuuskuntayhteisöjen perustajista olivat sosialisteja, kuten Robert Owen ja Charles Fourier. Lassalle kehotti valtiota tukemaan osuuskuntien perustamista, että työväki voisi ottaa tuotantoa haltuunsa ja pidättää työnantajan voitot itselleen. Marx kritisoi ajatusta valtionavusta ja korosti osuuskuntien olevan työväen itsenäistä kamppailua “yhdistyneen työvoiman” luomiseksi.

Partapaneelin lisäksi historia tuntee edistyksellisiä naisten osuuskuntia, kuten vaikkapa Socialist Women’s Cooperative Leaguen, joka kohensi naisten taloudellista itsenäisyyttä ja kollektiivista tietoisuutta Omahassa 1920-luvulla.

Historian kuluessa osuuskunnista tuli kuitenkin eräänlainen kolmas pyörä työväenliikkeessä. Puolueen rooliksi tuli käydä poliittista kamppailua valtiovallasta. Ay-liikkeen tehtäväksi tuli kamppailla työehdoista työnantajan kanssa.

Osuustoiminta kanavoitui kuluttajaliikkeeksi, joka kylläkin pyöritti suurta pyörää omine tuotantolaitoksineen mutta jonka tehtäväksi tuli kulutusvoiman keskittäminen ja kauppiaan voiton minimoiminen. S-ryhmä jatkaa menestyksellisesti kuluttajaliikkeen tiellä. Kerran mahtava E-liike on historiaa tai sulautunut S-ryhmään.

Liikkeet keksivät osuuskunnan uudelleen

Tavoite työväen itsehallinnollisten yhteisöjen ja taloudellisten organisaatioiden luomiseksi tuli kuitenkin esiin jälleen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden ja niin sanotun uusosuustoiminnan myötä 1960-luvulta alkaen. Ympäristöliikkeen, naisliikkeen, rauhanliikkeen ja erilaisten moniarvoisuutta korostaneiden liikkeiden aktivistit kiinnostuivat osuuskunnista mahdollisuutena perustaa uusia yhteisöjä sekä uutta ekologista ja eettistä taloutta.

Suomessa uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat perustaneet osuuskuntien sijaan ennemminkin yhdistyksiä – myös silloin kun tarkoituksena on ollut kaupallisen toiminnan, kuten kaupan tai kahvilan pyörittäminen. Esimerkkejä uusosuuskunnista ovat kuitenkin esimerkiksi Osuuskunta Vastapaino ja Turun Kirjakahvila, jotka kumpikin perustettiin 1980-luvun alussa.

Samoihin aikoihin vanhat osuuskuntamme, kuten osuuskauppaketjut, osuuspankit ja maataloustuottajien osuuskunnat olivat jo kehittyneet suuriksi jättiläisiksi, joilla oli etäinen suhde jäsenistöön, saati kansalaistoimintaan.

Suomalainen osuuskuntaliike uudistui 1990-luvulla työttömien toimesta. Suurtyöttömyys synnytti reaktionaan työttömien työosuuskuntaliikkeen. Työttömät perustivat osuuskuntia hankkiakseen toimeentuloa ja pitääkseen kiinni sosiaalisesta elämästä. Työttömien työosuustoiminta taittui lamavuosien jälkeen, mutta osa myös jatkaa yhä menestyksellisesti, kuten Porin Sataosaajat ja Lempäälän Lempesti.

Jälkeen päin katsoen työttömien työosuuskuntaliike oli käännekohta suomalaisessa uudessa osuustoiminnassa, joka on sittemmin jatkanut tasaisen varmaa kasvuaan.

Erilaisia uusosuuskuntia, pääasiassa työosuuskuntia sekä kulttuurialan osuuskuntia, perustetaan tällä hetkellä yli 200 vuosittain. Osuuskunnat myyvät työtä ja osaamista ja harjoittavat esimerkiksi julkaisutoimintaa ja yhteisöllisten työtilojen ylläpitoa. Luvusta on mahdotonta sanoa, moniko toimii aktiivisesti ja pitkään, mutta signaali on selvä. Osuuskunnassa työllistyminen ja toimiminen kiinnostaa yhä useampia. Prekariaatti on löytänyt osuuskunnat.

Itsensä työllistäjistä itsensä työnantajiksi

Vuonna 2016 voimaan tulleen sosiaaliturvan yrittäjämääritelmän myötä yrittäjiä ovat pääsääntöisesti kaikki, jotka eivät työllisty palkkatyösuhteessa tai virkasuhteessa. Lainmuutoksen myötä itsensä työllistäjät ovat pääsääntöisesti yrittäjiä.

Vaikka lakimuutos ei periaatteessa koske työosuuskunnissa työllistyviä, niin käytännössä muutos on kiihdyttänyt työosuuskuntiin kohdistuvaa kontrollointia. Työvoimaviranomaiset ja kassat ovat tehneet poikkeuksellisen paljon selvityspyyntöjä työosuuskunnille ja niissä työllistyville.

Selvitysten kohteena on ollut se, työllistyvätkö henkilöt työsuhteisesti vai itsensä työllistäjinä. Jos tulkinta on, että henkilö on itsensä työllistäjä, aletaan hänen työttömyysturvaoikeuttaan tarkastella yrittäjämääritelmän näkökulmasta.

Tämä ei välttämättä tiputa henkilöä työttömyysturvan ulkopuolelle, sillä yrittäjät ovat nykylain mukaan oikeutettuja työttömyysturvaan, mikäli heidän yrittäjyytensä on sivutoimista. Sivutoimisuuden määritelmä on lyhyesti se, ettei ole poissa työmarkkinoiden käytettävistä ja hakee kokoaikaista palkkatyötä.

Sivutoiminen yrittäjä on siis työtön yrittäjä. Sivutoimisuudella tarkoitetaan, että yritystoiminta on niin pienimuotoista, ettei se haittaa työnhakua. Ajankäyttö arvioidaan aina tapauskohtaisesti ja voi epäilemättä olla mielivaltaista.

Työosuuskuntiin ja niissä työllistyviin henkilöihin kohdistuvissa selvittelyissä kiinnitetään huomiota kahteen asiaan. Ensinnäkin siihen, onko henkilö itsensä työllistäjä, joka vain laskuttaa osuuskunnan kautta, ja toiseksi siihen, täyttääkö osuuskunnan toiminta työnantaja-aseman merkit.

Ei ole sinänsä ongelma, että työsuhteisen työn merkkien täyttymistä – sekä työntekijän että työnantajan puolelta – valvotaan, mutta ilmoilla on kiusanteon makua. Kontrollointia kohdistetaan erityisesti työosuuskuntiin. Tuntuu, että uusien työpaikkojen luomisen sijaan tarkoituksena on ampua osuuskuntia alas. Neuvonnan ja ohjauksen sijaan panostetaan pelon ilmapiiriin.

Niin selvitysten teettäminen kuin niiden tekeminen syövät kaikkien resursseja. Työttömän työnhakijan, pätkä-, keikka- tai osa-aikaisen työntekijän määrittelemiseen yrittäjäksi saattaa johtaa sanallinen muotoilu, jolla asiat ilmaistaan.

Syynissä ovat niin henkilön puheet kuin osuuskunnan verkkosivutkin. Eivätkä viranomaiset neuvo tai ohjaa, vaan vain tuomitsevat. Jälkeen päin päätösten kumoaminen tai korjaaminen on raskasta.

Tuloksena Suomeen on syntynyt koko joukko yrittäjiä, joilla ei ole y-tunnusta.

Yksi vaikuttajataho tilanteessa voisivat olla ammattiliitot, jotka voisivat linjata työttömyyskassat lopettamaan osaltaan selvitystehtailun. Liitot voisivat myös vaatia kassoille oikeutta järjestää neuvontaa itsensä työllistäjille ja muille tarvitseville työttömyysturvaa koskevissa kysymyksissä.

Työsuhde on työsuhde – yhä edelleen

Vaikka vuoden 2016 alussa voimaan tullut lainmuutos ei periaatteessa kosketa työosuuskuntia ja niissä työllistyviä, käytännössä se kuitenkin koskettaa, koska lainmuutos heijastuu viranomaistoimintaan ja on osa oikeistolaista poliittista suhdannetta.

Työsuhteisen työllistymisen määritelmä ei ole kuitenkaan muuttunut piirun vertaa oikealle tai vasemmalle – ja tämä olisi hyvä tiedostaa osuuskunnissa. Määritelmä on yhä se, että työntekijä työllistyy palkkatyösuhteessa työnantajaan, jonka lukuun työ tapahtuu ja jolla on työnjohto- ja valvontaoikeus työhön.

On oma keskustelunsa, olisiko itsensä työllistäminen määriteltävä kolmanneksi työn muodoksi palkkatyön ja yrittäjätyön rinnalle, mutta yrittäjämääritelmän muutos sosiaaliturvassa ei ole kuitenkaan muuttanut mitenkään työsuhteisen määrä- tai osa-aikaisen työllistymisen ehtoja. Näiden järjestäminen osuuskunnassa on yhä aivan yhtä mahdollista kuin aiemminkin, kunhan osuuskunta huolehtii kahdesta seikasta.

Näistä ensimmäinen tiedostetaan yleensä hyvin. Se koskee yrityksen omistusosuutta. Kyseessä on niin sanottu 15 prosentin sääntö, jonka mukaan osuuskunnassa on oltava vähintään seitsemän jäsentä. Kun yrityksen omistus jakautuu kunkin kohdalla alle 15 prosenttiin, ketään jäsenistä ei katsota omistuksensa perusteella yrittäjäksi.

Toinen seikka on yhtä tärkeä. Toimiakseen työnantajana osuuskunnan on täytettävä työnantaja-asemaan liittyvät muodot. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osuuskunta harjoittaa työnjohto- ja valvontaoikeuttaan ja että työ osuuskunnassa tapahtuu osuuskunnan lukuun, ei omiin nimiin.

Osuuskunnan mahdollisuus on tässä ennen kaikkea siinä, että osuuskunnassa hallinto voidaan järjestää kollektiivisesti ja demokraattisesti. Osuuskunta on demokraattinen yritysmuoto. Se voi siis olla myös demokraattinen työnantaja. Demokraattinen ja avoin. Ja yhteinen.

Itsensä työllistämisen sijaan parempi olisikin puhua itsensä työnantajaksi ryhtymisestä. Työnantaja-aseman haltuunotto ja demokraattinen järjestäminen on työosuuskunnan radikaali mahdollisuus.

Uuden osuuskuntaliikkeen aika

Osuuskuntien ja työväenliikkeen tulevaisuus näyttää kiinnostavalta.

Esimerkiksi sote-uudistus avaa mahdollisuuden vaatia sosiaalisten osuuskuntien perustamista ja tukemista. Sosiaalisten osuuskuntien mallia voitaisiin ottaa Italiasta, jossa sosiaaliset osuuskunnat ovat merkittäviä hyvinvointipalvelujen paikallisia tuottajia ja kuntien kumppaneita.

Yhtiöittämistä on vastustettava, ymmärrämme kaikki tämän, mutta olisi myös avattava vaatimuksia ja keskustelua paikallisten ja työntekijävaltaisten hyvinvointipalvelujen synnyttämiseksi.

Sosiaaliset osuuskunnat olisivat ilmeinen mahdollisuus. Koska ne myös turvaisivat työpaikkoja paikkakunnilla, kansalaisyhteiskunta ja sosiaali- ja terveysalojen työväki paiskaisivat asiassa luontevasti kättä.

Hyvä vipusin sosiaalisten osuuskuntien menestymiselle olisi se, että kunnat linjattaisiin tekemään hankintoja paikallisilta ja työllistäviltä toimittajilta. Paikallistalouksien turvaaminen olisi näin samalla sekä elvyttävää että talouden rakenteita uudistavaa politiikkaa.

Paikallistalouksien ajaminen edellyttäisi kuitenkin uuden hankintalain tarkkaa lukemista. Sen on sanottu avaavan mahdollisuuksia paikallisten, sosiaalisten ja ympäristöllisten ratkaisujen tekemiseksi. Uuden talouden luomiseksi pitäisi haastaa EU:n kilpailusäännöt ja harjoittaa tarvittaessa jopa tottelemattomuutta niitä vastaan.

Myös internetin omistusta koskevat kysymykset ovat tulossa yhä voimakkaammin tapetille. Vasemmisto onkin jo pedannut itselleen hyvät edellytykset lähteä keskusteluun mukaan, sillä se on kartalla jakamistalouden tulemisessa ja tietää, mikä Überissä mättää.

Jakamistalouden omistuskysymys liittyy jakamistalouden mahdollistaviin internetalustoihin. Niitä pyörittävät yritykset, jotka omistavat alustat ja tekevät alustoilla taloudellista voittoa.

Vaikka alustojen tuottama arvo on vapaan sosiaalisen jakamisen tuotosta, alustojen omistajat käärivät jakamisesta kaupalliset voitot. Ne vetävät välistä, myyvät alustoille mainostilaa ja kauppaavat alustojen tuottamaa dataa kolmansille osapuolille.

Alustat ovat uudenlaista vuokrantanajakapitalismia. Alustojen julkisivu mahdollistaa vapaan tai vähintäänkin huokean jakamisen, mutta takahuone on yrityssalaisuuden verhoamaa yksityisesti omistettua koodia, joka imee jakamisessa syntyneen kaupallistettavan arvon omille pimeille markkinoilleen.

Yhteiskunnan ”überisaatio” tarkoittaa myös itseään työllistävän prekariaatin kasvua. Voimme helposti kuvitella überkuskin, joka on ostanut auton kulutusluotolla päästäkseen mukaan jakamistalouteen tienaamaan epävarmaa toimeentuloa.

Ongelma ei ole kuski, jolla on tarve toimeentuloon, vaan omistusjärjestelmä, joka tuottaa kuskin, joka ostaa itse tuotantovälineensä ja joutuu jakamaan niitä yrittäjäriskillä, siis “jakamaan”.

Ratkaisuksi jakamistalouden omistuskysymykseen on ehdotettu alustaosuuskuntia. Niissä palvelua pyörittävät työntekijät tai palvelun käyttäjät omistaisivat alustan ja hallitsisivat sitä osuuskuntana.

Jotain uutta, jotain sinistä

Alustaosuuskunnat ovat jakamistalouden käytännöllistä kritiikkiä, jonka mottona voisi olla “omistaminen on uusi yhteinen”. Osuuskunta on demokraattinen yritysmuoto, jossa jäsenet omistavat ja hallitsevat oman, siis yhteisen, toimeentulon välineitä.

Tämä tuotantovälineiden yhteisomistus on mitä vanhin ja mitä tuorein ajatus työväenliikkeessä.

Se palauttaa työväenliikkeen alkuperäisten ja perimmäisten kysymysten äärelle samalla kun se tuo omistamista ja omistamiseen liittyvää valtaa koskevat kysymykset uusien yhteiskunnallisten liikkeiden kartalle. Yhteisomistuksen muodot voivat olla uudesti löydetty keino ottaa haltuun valtaa ja vaurautta.

Samalla osuuskunnat ovat mahdollisuus rakentaa uusia paikallistalouden muotoja. Avoimen ja vapaan tiedon ja internetin aikana kyse on oikeastaan uusista verkostotalouksista ja tuotannollisissa verkostoissa toimivista yhteisyrityksistä.

Tehokkuus ja luovuus eivät uudessa taloudessa kasva aina tuotantolaitoksen koon mukaan, vaan tehokkain ja luovin voi olla myös demokraattisin ja avoimin.

Jukka Peltokoski

Teksti on julkaistu suppeampana Kansan Uutisissa 11.11.2016.