Oppimista tapahtuu sekä spontaanisti kokemuksista että tavoitteellisesti opiskeltaessa jotain asiaa. Oppimista voi pitää jopa elämän pakkona. Vapaa sivistystyö on vapaata tutkintotavoitteista ja määrätyistä opetussisällöistä, mutta se ei ole vapaata oppimisen arvioinnista.

Oppimiskäsityksissä lähdetään yhä paljolti siitä, että on jokin valmis oppi, joka oppijoiden tulee omaksua. Jälkeenpäin oppimista arvioidaan suhteessa siihen, miten opittava asia on omaksuttu. Miten oppi on mennyt perille?

Erilaisissa tenteissä ja kokeissa mitataankin tavallisesti sitä, miten täsmällisesti oppija pystyy toistamaan opetetun asian tai miten hän osaa soveltaa opetettua asiaa johonkin itsenäistä päättelyä vaativaan kysymykseen tai tehtävään.

Tällaisella oppimisella on puolensa, mutta oppimisella voi olla, ja yleensä onkin, myös inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen toimijuuteen liittyviä tavoitteita. Usein ne ovat piileviä, mutta joissain tapauksissa muutoksen tuottaminen inhimillisessä ja yhteiskunnallisessa toimijuudessa on itse tarkoitus.

Näin on esimerkiksi kriittisessä pedagogiikassa ja ylipäätään sellaisessa oppimisessa, jossa on tarkoitus purkaa alistussuhteita ja lisätä toimijan toimintamahdollisuuksia (siis vapautta). Ja näin on usein nimenomaan vapaassa sivistystyössä, joka ei ole sidottua tutkintotavoitteisiin ja määrättyjen oppisisältöjen välittämiseen.

Myös vapaassa sivistystyössä välitetään annettuja oppisisältöjä, kuten opetetaan kieliä ja tietokoneohjelmien käyttöä. Kuitenkin vapaan sivistystyön omaleimaisuus, tai mahdollisuus, tulee esiin sivistystyön osallistavissa, toiminnallisissa ja tutkivissa menetelmissä.

Kun tavoitteena on muutos toimijuudessa, jo keinojen itsessään on sisällettävä toimijuuden vahvistamista ja toimintamahdollisuuksien kasvattamista.

”Oppiminen on muutos toiminnassa”, voisi lyhykäisyydessään olla vapaan sivistystyön oppimiskäsitys.

Tämä johtaa kysymykseen siitä, miten oppimista voidaan tai sitä tulisi arvioida vapaassa sivistystyössä. Voiko tai tulisiko sitä edes arvioida?

Kysymys ei ole vain teoreettinen, sillä käytännössäkin tuntuu siltä, että oppimisen arviointi jätetään vapaassa sivistystyössä helposti sivuun. Oppijoilta ja osallistujilta kerätään palautetta, mutta kuka arvioi oppimista.

Vapaassa sivistystyössä kannattaisi ehkä alkaa kehittää itsearviointiin ja vertaisarviointiin liittyviä menetelmiä ja ottaa nämä vahvemmin mukaan opetusmenetelmiin. Kun oppimiselle ei ole tarkoitus antaa numeroa, ei kukaan ulkopuolinen voi määritellä oliko oppiminen hyvää ja riittävää.

Oppimistavoitteenkin kannalta vapaassa sivistystyössä on kuitenkin paikkansa oppijoiden omien arviointikykyjen kehittämiselle. Itsearviointi- ja vertaisarviointimenetelmät vahvistaisivat vapaata oppimista keinona käydä oppimistapahtuma läpi, peilata sitä toisten kautta, vahvistaa muistijälkeä ja nimetä itsessä tapahtuneita muutoksia. Arviointi voi olla myös askel jälleen uuteen oppimisprojektiin.

Lisäksi yhteinen arviointi voi vahvistaa ryhmän toimijuutta. Ryhmä voi kehittyä ryhmätoimijana vain jos se arvioi itseään niin sisäisen toiminnan kuin oppimistavoitteidenkin näkökulmasta.